Ilmassa oli keskiviikkona suurta urheilujuhlan tuntua, kun 100-vuotias Palloliitto juhli taivaltaan juhlaottelulla Espanjan maajoukoukkuetta vastaan. Nimekkäästä vastustajasta huolimatta ketään ei tuntunut kiinnostavan, sillä Olympiastadionin viime aikoina täytenä pullistelleet katsomot toivottivat tervetulleiksi vain hieman yli 11 000 katsojaa.
Omalla kohdallanikin oli taannoisen Brysselinmatkan jäljiltä pienoista futiskrapulaa, mutta maajoukkue kuitenkin sytyttää aina. Käynnissä olevat karsinnat ovat olleet poikkeus, sillä Suomen lohkossa on peräti kahdeksan maata ja tämän takia myös pelimäärät ovat kasvaneet entisestä. Lisäksi suuren yleisön mielenkiinnon vähyyttä voidaan yrittää selitellä sillä, että Suomella kerrankin on panosta vielä varsinaisissa karsinnoissa, jolloin panoksettoman harjoituspelin seuraaminen hyytävässä lokakuun illassa saattaa tuntua ajanhukalta.
Ottelussa todistettiin kuitenkin eräs suomalaisen urheilukulttuurin harmillinen erityispiirre. Suuri osa paikalle saapuneista ihmisistä nimittäin tuli seuraamaan Espanjan tähtipelaajia, eivätkä Suomen maajoukkuetta ja maamme parhaita jalkapalloilijoita. Tämä on ilmiö, joka toistaa lähestulkoon aina, kun joku menestyksekäs jalkapallomaa saapuu vierailulle Suomeen (karkeimpina esimerkkeinä Englanti, Italia ja Portugali). Menestyvää joukkuetta on tietenkin aina helppo tukea, mutta kun Suomi viimein kampeaa itsensä arvokisoihin, muuttuu ääni nopeasti kellossa ja maamme ”mieshuorat” (anteeksi karkea ilmaus, mutta tällä tarkoitetaan ihmisiä, jotka seuraavat ”intohimoisesti” englantilaista jalkapalloa, eivätkä piittaa suomifutiksesta paitsi silloin kun asiat ovat vähintäänkin mallillaan. Toki tässä yhteydessä skaalaa on laajennettu koskemaan muitakin maita kuin Englantia. En väitä, että ulkomaisen jalkapallon seuraaminen olisi vääriin ja rangaistavaa, mutta… ehkä ymmärsitte, ja jos ette niin omapahan on häpeänne) ryntäisivät kaduille ylistämään Mika Väyrystä ja Teemu Tainiota. Joku kenties oppisi tuntemaan jonkun veikkausliigapelaajankin nimen. Lisättäköön tähän, että itsekin seuraan kyllä erittäin tiiviisti Englannin sarjoja ja muitakin Eurooppalaisia liigoja, mutta ylivoimaisesti suurin mielenkiinto kohdistuu juuri Suomen sarjoihin. Suurin osa ihmisistä, jotka haukkuvat suomifutista, muodostavat mielipiteensä lähinnä kuulopuheiden ja tyhjien katsomoiden kautta, vaivautumatta itse paikanpäälle rakentamaan asiasta omaa mielipidettään. Tämän tuomitsen.
Lähtökohdat illan otteluun olivat kutakuinkin selvät. Minkäänlaisia odotuksia ei ollut, kunhan tulisi jälleen yksi nautittava pelikokemus muistoihin. Täytyy sanoa, että välillä on jopa virkistävää olla jalkapallokatsomossa ilman nitropurkkia (esim. Puola ja Belgia-pelit). Ilta alkoi Sports Pub Chelseasta, jossa pystyi seuraamaan, kun Venäjä alisti jalkapallon emämaata Englantia ja torpedoi Pyhän Yrjön poikien kisamahdollisuudet lähes täydellisesti.
Chelseasta matka jatkui olutta siemaillen Hesperian puiston läpi kohti stadionia, jonka ympärillä oli jo ihan kiitettävästi kuhinaa. Tässä vaiheessa aloituspotkuun oli enää 30 minuuttia aikaa. Suomen maajoukkueen kannattajia oli paikalle saapunut normaalia vähemmän ja suurin osa näytti olevan viikonlopun belgiareissulta tuttuja naamoja.
Pelintaso ei todellakaan tällä kertaa säväyttänyt ja Suomi keskittyi lähinnä puolustamiseen (tämähän ei sinänsä ole väärin, mutta harjoituspelissä voisi kuvitella hyökkäämisen kiinnostavan enemmän kuin vähän alusta). Kaikki kunnia Espanjalle, joka tässä pelissä oli kuitenkin ennakkoasetelmissa suosikki. Joukkueesta näki kuitenkin, ettei heilläkään ollut täysin 100% pelissä. Pelin vaisun tason (ja orastavan jalkapallokrapulan) takia ottelun seuraaminen jäi normaalia heikommalle tasolle ja SMJK (Suomen maajoukkueen kannattajat) pyrkivät nostattamaan tunnelmaa stadionilla, eli toisin sanoen kilpailemaan, Espanjan maskotti, Manolon rummun kanssa. Mielestäni onnistuimme toiminnassamme hyvin, vaikkakin paikalla ei ollut yhtä runsaslukuinen kannattajajoukko kuin muutamassa edellisessä kotiottelussa on ollut.
Maalien puute otteluissa rupeaa kuitenkin olemaan jo vähintäänkin häiritsevää. Tämä oli jo neljäs 0-0-tasapeli, jonka Suomen maajoukkue pelaa peräkkäin. Miesten täytyisi ottaa mallia alle 21-vuotiaiden joukkueesta, joka puolestaan on voittanut neljä viimeistä otteluaan. Samankaltaisuuksiakin löytyy, sillä U21-joukkue on päästänyt otteluissaan vain yhden maalin, mutta onnistuneet myös maalinteossa jokaisesssa ottelussa.
Jos maalihanoja ei saada auki Azerbaijania vastaan marraskuussa, voidaan EM-kisahaaveet haudata lopullisesti. Olisihan se toki hienoa saada peräkkäisten 0-0-tasapelien ennätys Suomeen. Mikä nykyinen ennätys sitten lieneekään…
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti